On aina hienoa, kun ihminen tosissaan tavoittelee jotakin. Vielä hienompaa on, kun hän lukuisien vastoinkäymisten jälkeen lopulta epäonnistuu täysin. Tai sitten saavuttaa tavoitteensa – ja toteaa, ettei se ollut vaivan arvoista.
Tällaiset tarinat ovat aina kiehtoneet minua. Otetaan esimerkiksi Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa: miehet lähtevät hakemaan tulitikkuja, ajautuvat selkkauksiin, joiden vuoksi heidän luullaan kuolleen, ja palaavat lopulta mukanaan aski, jossa on yksi ainoa tikku, sekin jo käytetty. Tai Aapelin Siunattu hulluus: Veljekset lähtevät viemään kolmatta hullujenhuoneelle, mutta matkan aikana se kolmas osoittautuu veljeksistä viisaimmaksi. Tai Veijo Meren Manillaköysi: mies löytää köyden ja kuljettaa sen kotiin henkensä kaupalla, ja lopulta vaimo pätkii köyden pelastaakseen miehen ja heittää pätkät tunkiolle. Tai Robert Townen ja Roman Polanskin Chinatown: etsivä etsii totuutta, ja kun hän löytää sen, hänen rakkaimpansa kuolee sen vuoksi. Tai Coenin veljesten Big Lebowski: pummi haluaa korvauksen matostaan, mutta menettää sitä hakiessa ystävänsä. Tai B. Travenin Kultahiekka valuu (josta John Huston ohjasi elokuvan Sierra Madren aarre): miehet tavoittelevat kultaa, ja kun he lopulta saavat sen, he kuolevat ja tuuli levittää kultahiekan autiomaahan.
Arkielämästä tiedämme, että mikä tahansa voi mennä pieleen ja usein meneekin. Komiikan ja tragiikan raja on hiuksenhieno. Usein kyse on näkökulmasta: se mikä minusta on traagista, voi naapurista näyttää koomiselta. Ja päinvastoin. Kohtuuttomuudessa on voimaa. Veijo Meren sanoin: ”Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria (Chaplin).”
On hyvä, jos päähenkilö on jo alkutilanteessa selvästi alakynnessä ja tehtävä näyttää jotakuinkin mahdottomalta. Kun henkilö sitten kokee pieniä voittoja ja paljon suurempia takaiskuja, hän saa lukijan tai katsojan myötätunnon puolelleen.
Tällainen tarina on sitä tehokkaampi, mitä vakaammin päähenkilö pyrkii kohti tavoitettaan ja mitä pahempia vastoinkäymisiä hän joutuu kärsimään. Toisaalta päähenkilö voi myös olla luonteeltaan ajautuja, kuten Tulitikkujen Vatanen, Manillaköyden Joose Keppinen, Siunatun hulluuden veljekset tai Big Lebowskin Dude. Silloin viritys on jo lähtökuopissa koominen.
Kohteen järkevyydellä ei ole väliä. Se voi olla ylevä kuten Chinatownin etsivän totuus tai naurettava kuten Big Lebowskin kylpyhuoneen matto. Pääasia että loppu on musertava. Kaikki valuu tyhjiin.
Sellaistahan elämä on. Ensin synnytään haudan partaalle, sitten horjutaan siinä hetki kohtalon iskujen voimasta, lopulta pudotaan monttuun ja todetaan että hukkareissu, mutta tulipa tehtyä.
Tällaiset tarinat ovat aina kiehtoneet minua. Otetaan esimerkiksi Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa: miehet lähtevät hakemaan tulitikkuja, ajautuvat selkkauksiin, joiden vuoksi heidän luullaan kuolleen, ja palaavat lopulta mukanaan aski, jossa on yksi ainoa tikku, sekin jo käytetty. Tai Aapelin Siunattu hulluus: Veljekset lähtevät viemään kolmatta hullujenhuoneelle, mutta matkan aikana se kolmas osoittautuu veljeksistä viisaimmaksi. Tai Veijo Meren Manillaköysi: mies löytää köyden ja kuljettaa sen kotiin henkensä kaupalla, ja lopulta vaimo pätkii köyden pelastaakseen miehen ja heittää pätkät tunkiolle. Tai Robert Townen ja Roman Polanskin Chinatown: etsivä etsii totuutta, ja kun hän löytää sen, hänen rakkaimpansa kuolee sen vuoksi. Tai Coenin veljesten Big Lebowski: pummi haluaa korvauksen matostaan, mutta menettää sitä hakiessa ystävänsä. Tai B. Travenin Kultahiekka valuu (josta John Huston ohjasi elokuvan Sierra Madren aarre): miehet tavoittelevat kultaa, ja kun he lopulta saavat sen, he kuolevat ja tuuli levittää kultahiekan autiomaahan.
Arkielämästä tiedämme, että mikä tahansa voi mennä pieleen ja usein meneekin. Komiikan ja tragiikan raja on hiuksenhieno. Usein kyse on näkökulmasta: se mikä minusta on traagista, voi naapurista näyttää koomiselta. Ja päinvastoin. Kohtuuttomuudessa on voimaa. Veijo Meren sanoin: ”Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria (Chaplin).”
On hyvä, jos päähenkilö on jo alkutilanteessa selvästi alakynnessä ja tehtävä näyttää jotakuinkin mahdottomalta. Kun henkilö sitten kokee pieniä voittoja ja paljon suurempia takaiskuja, hän saa lukijan tai katsojan myötätunnon puolelleen.
Tällainen tarina on sitä tehokkaampi, mitä vakaammin päähenkilö pyrkii kohti tavoitettaan ja mitä pahempia vastoinkäymisiä hän joutuu kärsimään. Toisaalta päähenkilö voi myös olla luonteeltaan ajautuja, kuten Tulitikkujen Vatanen, Manillaköyden Joose Keppinen, Siunatun hulluuden veljekset tai Big Lebowskin Dude. Silloin viritys on jo lähtökuopissa koominen.
Kohteen järkevyydellä ei ole väliä. Se voi olla ylevä kuten Chinatownin etsivän totuus tai naurettava kuten Big Lebowskin kylpyhuoneen matto. Pääasia että loppu on musertava. Kaikki valuu tyhjiin.
Sellaistahan elämä on. Ensin synnytään haudan partaalle, sitten horjutaan siinä hetki kohtalon iskujen voimasta, lopulta pudotaan monttuun ja todetaan että hukkareissu, mutta tulipa tehtyä.
