Kirjoitin ensimmäisen oman tarinani seitsemänvuotiaana, heti kun olin oppinut koulussa lukemaan ja kirjoittamaan. Isä vei minut Keravan kirjastoon ja lainasin sieltä muutaman kirjan. Innostuin. Heti kun ne oli luettu, piti alkaa väsätä omaa tarinaa. Siitä se lähti.
Alkuun kirjoitin aina käsin, lyijykynällä ruutuvihkoon. Sitten sain vanhemmiltani 10-vuotislahjaksi vaaleansinisen Imperial 200 -matkakirjoituskoneen. Sillä kirjoitin puhtaaksi ensimmäisen kirjani Gubbe ja kumppanit, joka ilmestyi 1975 Keski-Uusimaan nuortenpalstalla jatkojännärinä.
Koulussa kävin konekirjoituskurssin. Nopeuteni oli vain keskitasoa ja virheitä tuli, koska valmista tekstiä oli tylsä kirjoittaa. Opin kuitenkin kymmensormijärjestelmän.
Lukioiässä lähestyin ensimmäistä kertaa oikeaa kirjankustantajaa. Palaute oli kannustava, mutta toivottiin myös siistimpää käsikirjoitusta. Olin jaksanut kirjoittaa puhtaaksi vain muutaman ensimmäisen luvun.
Ensimmäisen Cottonini kirjoitin vielä ensin käsin ja sitten koneella puhtaaksi. Kun sen jälkeen heittäydyin ammattikirjoittajaksi, tajusin että täytyy opetella tekemään kerralla melko valmista jälkeä. Muuten ei pysy leivässä.
Imperial ei kovin pitkään kestänyt ammattikäytössä. Ostin käytetyn sähkökoneen, jolla oli kevyempi kirjoittaa. Niitä sain vuosien mittaan ostaa aika monta, vaikka väliin korjautinkin konetta. Kerran jouduin hätävarana turvautumaan appivanhempien Erikaan, joka ei ollut sähköinen. Itäsaksalainen kone vaati käyttäjältään raakaa voimaa. Varsinkin vasen pikkurilli oli lujilla a-kirjaimen kanssa.
Välillä kokeilin muistaakseni Casion laitetta, jossa oli muutaman rivin näyttö ja sisäänrakennettu lämpömatriisikirjoitin. Sen jälki oli niin himmeää, ettei siitä ollut ammattikäyttöön.
Lopulta kyllästyin vanhoihin romuihin ja ostin uuden sähkökäyttöisen Brother-kirjoituskoneen. Siinä pystyi jopa tekemään korjauksia valkoisella korjausnauhalla, jos käytti hiilinauhaa. Yleensä kyllä käytin nailonnauhaa, jota pystyi kierrättämään kelalta toiselle edestakaisin.
Kahdeksankymmenluvun lopulla kokeilin myös lankomieheltä saamaani käytettyä pc:tä lerppuineen ja hitaasti raksuttavine matriisikirjoittimeen, mutta se tuntui melkein kömpelömmältä kuin kirjoituskone. Kun sitten syksyllä 1991 tein Banana Pressille kirjan, joka edellytti Apple-koneen hankkimista, taivas aukeni. Macin klassinen kottaraispönttö oli pieni ja kätevä peli. Korpulla teksti säilyi ja sen voi toimittaa kustantajalle ilman turhanaikaista printtausta. Mustesuihkutulostin oli tavattoman kätevä.
Nyt minulla on käytössä neljäs pöytä-Mac ja toinen kannettava. Tallennusmuotona korpun korvasi väliin zip, sitten poltettava cd ja nyt ulkoinen kovalevy. Tekstit sujahtelevat sähköpostin liitteinä.
Ikävä kyllä läheskään kaikki vanhat tietokoneella tekemäni tekstit eivät enää ole luettavissa. Ei ole korppuasemaa, zip-asemasta puhumattakaan. Vanha tekstinkäsittelyohjelma ei toimi uudessa käyttöjärjestelmässä eikä uusi ohjelma pysty lukemaan vanhoja tekstejä.
Kaikki tietokoneaikaa edeltävät tekstini ovat yhä luettavissa paperilta. Lyijykynäjälki on saattanut haalistua, mutta vielä siitä saa selvän.
Muistiinpanoja teen yhä kierrevihkoon, nyt kuulakärkikynällä. Sen jälki ei juuri himmene. Toisinaan reissussa on tullut kirjoitettua käsin lyhyitä novellejakin. Se tuntuu aina hienolta. Melkein kuin olisi palannut lapsuuteen.
