maanantai 21. joulukuuta 2015

PAHOLAISEN SOTA



Olin jo ehtinyt unohtaa Isonvihan – siitä on sentään kolmisensataa vuotta – mutta sitten Teemu Keskisarjan tähdittämä tv-sarja Pimeä historia nosti sen esiin ensimmäisessä osassaan. Piti oikein perehtyä aiheeseen. Onneksi Kustaa H. J. Vilkuna on tehnyt aiheesta parikin hyvää kirjaa, Viha (2005) ja Paholaisen sota (2006).

Isoviha-nimitystä käytetään Suuren Pohjan sodan aikaisesta venäläismiehityksestä Suomessa 1713-1721. Aikoinaan puhuttiin paholaisen sodasta, koska papit julistivat saarnastuolista, että ryssä oli vainolainen, saatanan kätyri. Aika saatanallisesti miehitysjoukot käyttäytyivätkin: ryöväsivät, raiskasivat, kiduttivat, tappoivat ja veivät orjiksi.


Albert Edelfelt: Isoviha.

Ilman Isoavihaa minäkin olisin voinut jäädä syntymättä. 
 
Ruotsalaisen sotilassuvun vesa, rumpalipoikana aloittanut ja 50-vuotisen sotilasuran tehnyt Peter Larsinpoika Bagge toimi vanhoilla päivillään konstaapelina eli tykistön aliupseerina Narvassa 1600-luvun lopulla. Sitten Venäjä valloitti Narvan. Peter kuoli Varsovan valloituksessa 1705, ja Peterin poika Johan päätyi Savon jalkaväkirykmenttiin, jossa palveli lopulta vänrikkinä. 

Suuren Pohjan sodan aikana Johan Bagge tapasi Rantasalmella Lankilan kartanoa isännöivän liivinmaalaisen esimiehensä, kapteeni Conrad von Vegesackin, Catharina-tyttären ja meni hänen kanssaan naimisiin 1709. Seuraavana vuonna Pietari Suuri miehitti Viipurin ja Johan joutui sotavangiksi Uralin juurelle Tobolskiin. Hän pääsi palaamaan Suomeen vasta 1717. Sotilasura oli ohi.

Savon Bagget ovat kaikki Johanin ja Catharinan jälkeläisiä. Heidän poikansa Anders toimi jonkin aikaa seppänä, mutta asettui sitten isännäksi kartanosta irrotettuun Tiemassalon torppaan vaimonsa Kaisa Törröttären kanssa. Suku alkoi savolaistua ja talonpoikaistua. 
   
Isoisäni Anders Werner Bagge syntyi 1892 Juvalla. Hänen lapsuudessaan perheessä puhuttiin vielä joskus ruotsia vieraiden kanssa. Auvilan kylänväen kesken ukkini oli ”Pakin Vernerj”. Pienviljelijä ja metsätyömies. Sotilassuvun veri veti sen verran, että Werner osallistui sisällissotaan valkoisten puolella ja kävi seuraavana vuonna Aunusta vapauttamassa. Sitten hän ripusti kiväärin naulaan tuvan seinälle.

Rantasalmella on ollut kaksikin Baggen omistamaa kartanoa, Lankila ja Jumikkala. En ole koskaan käynyt niissä. Lankilan omistava sukuhaara on suomalaistanut nimensä Kahimoksi, Jumikkalan omistaja kuoli vailla perijää. Siellä toimii nykyään pitopalvelu.
 
Niin katoo mainen kunnia.

maanantai 7. syyskuuta 2015

VAARAN VIEHÄTYS MENOSSA PAINOON



Lokakuun alussa ilmestyy Vaaran viehätys Tarke-kustantamolta. Yllä Timo Ronkaisen upea kansi ja alla katkelma alkusanoistani sekä lopullinen sisällysluettelo:


Tämä kirja on jonkinlainen välitilinpäätös 32 vuotta kestäneestä ammattikirjoittajan ja -kirjailijan urasta, lähinnä sen rikollisesta puolesta. 

Näitä muistelmapätkiä, omien kirjojeni taustojen ja työvaiheiden kuvailua sekä kirja-, kirjailija- ja käsikirjoittajaesittelyjä ja -arvioita olen tehnyt erilaisiin julkaisuihin, kustantajien nettisivulle, omaan blogiini ja lehtien ynnä muiden blogeihin. Sekä pyynnöstä että pyytämättä, omasta mielenkiinnosta ja innostuksesta. Dekkariseuran äänenkannattajaa Ruumiin kulttuuria ja Länkkäriseuran Ruudinsavua olen avustanut kerran tai muutaman vuodessa. Hämeen Sanomiin olen kirjoittanut ajoittain kulttuurikolumneja.

Usein olen esitellyt kirjailijoita, joiden teoksia olen suomentanut tai halunnut suomentaa. E. Richard Johnsonin kohdalla toive toteutui. Kun juttu oli ilmestynyt Ruumiin kulttuurissa, Book Studion Kari Lindgren soitti ja kysyi, tehdäänkö jokin Johnsonin kirja suomeksi. Tarjosin Juudasta, ja Kari käski ruveta kääntämään. Hän hankkisi oikeudet.

Niin yksinkertaista se joskus oli.



Sisältö

ALKUSANAT

ELÄMÄÄ JA KIRJOJA
Näin sen muistaisin: Alkuja
Kirjailijaelämää
Kirjoitan – siis olen
Helsinkiin, Helsinkiin!
Viikatemies kateissa
Kadonneesta faijasta Tuhlaajafaijaan eli kuinka kirjoitin itseni ulos nuortenjännäreistä
Kasvot betonissa -kirjan jälkisanat
Ammattimies-kirjan jälkisanat
Heikomman puolella
Näin tehtiin Kieltolain Korkeajännitys
Näin tehtiin Chicagon ruutituulet
Kuinka Valkoinen hehku syntyi
Vaaran viehätys
Murhia ja maanpetoksia 1-6 
Jäähyväiset Mujuselle
Harmaa susi -sarjakuvan synty
Hukkareissu. Pimeitä tarinoita
Haaveiden Havanna
Pieni talvisota – viisi vuotta myöhässä

JERRY COTTON
Näkymätön mies palkittiin
Jerry elämässäni. Kirjoittajan tunnustuksia
Jerry Cottonin haudalla
Cottonin portinvartijat

FINNWEST
Lännenkirjailija Seppo Tuisku – suuri tuntematon
FinnWestin isä Juhani Salomaa
FinnWestin kirjoittajat ja toimittajat
Pentti Pesä – ammattimies
Lännenkirjailija Skiftesvik
Kuinka saatoin FinnWestin hautaan

OPIN SAUNA
Cottonin kirjoitusohjeet
Veri roiskui ja luunsirut sinkoilivat Oriveden dekkaripajassa
Baggen 11 käskyä dekkarin kirjoittajalle

LISTAT
Kolmetoista minun mieleeni
Soundi-listat

MUU SUOMI
Se jokin. Noir-ainekset Mika Waltarin pienoisromaaneissa
Sinisestä varjosta Palmuihin: Mika Waltarin rikosfilmit
Työn sankari Outsider
Poliisit jotka osasivat kirjoittaa
Mustaa elokuvaa suomalaisittain: käsikirjoittaja Juha Nevalainen
Paukku-Arska – älyllinen elokuvantekijä
Kari Lindgren – legendaarinen kustantaja ja ystävä
Kaksi varjoa 

AMERIKKA
Karkeasyisiä tarinoita: Pulpografia
Kuudestilaukeavat: jämäkkä tietopaketti houkuttaa lukemaan
Musta naamio ja murha kadulla. Black Maskin tarina
Mestarin jälkeiset: Hammettin valitut kirjeet ja hukatut tarinat
Hammett kirjallisena yksityisetsivänä
Spade & Archer
Varjomiehen paluu
Viimeinen Hammett-kokoelma ja kolme Maltan haukkaa
Cornell Woolrich ja tuhoon tuomittu ihminen
Jonathan Latimerin William Crane – aina sumussa mutta hoitaa hommansa
Frank Gruber: Pyhäkoululehdistä rikoksen poluille 
David Goodisin mustavalkoinen elämä
Fredric Brown: Murha mielessä
Robert Bloch: Pikkupojan sydän – lasipurkissa
Dan J. Marlowen unohdettu elämä
Joe Gores – alan mies
Kirjailija kiven sisältä: E. Richard Johnson
Henkensä kaupalla. Lawrence Blockin tie työn sankarista dekkarin suurmestariksi
Mestari jätti tylsät kohdat pois: Elmore Leonard
Pakoauton kuski äänessä: Donald Westlake

EUROOPPA
Dostojevskin Rikos ja rangaistus
Pulpografia Britannica: sieniviidakko ja Sexton Blake
Edgar Wallacen rikollinen mielikuvitus
Maigret-kirjojen kääntöpuolta: Simenonin Mies ja junat
José Giovanni – monen menneisyyden mies
Philip Kerr istutti kovaksikeitetyn yksityisetsivän Natsi-Saksaan


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

FINNWESTIN JA TAPPAJATIMANTIN PALUU


Kansi: Kari Sihvonen

Lokakuussa Turbatorilta ilmestyvään kirjaan Tappajatimantti on valikoitu kolme vanhaa FinnWest-lännentarinaani vuosilta 1988-1991. Lisäksi mukana ovat FinnWest-muistelmani "VAIN MUUTAMAN DOLLARIN TÄHDEN. Seikkailuni villissä lännessä 1985-1992", joista tässä lyhennelty katkelma:

Kaikkiaan ehdin kirjoittaa 32 FinnWestiä, jokaisessa 75-80 liuskaa. Yhteensä siis noin 2500 sivua lännentekstiä. Kun nyt selailen vanhoja FinnWestejäni, tarinat tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja vierailta. Heti en välttämättä muista, minkä jutun olen kirjoittanut ja minkä vain toimittanut. Vähitellen se palaa mieleen.

Yhteen FinnWestiin kului parisen viikkoa. Kaksi päivää suunnittelua, seitsemän tai kahdeksan kirjoittamista, kaksi korjailua. Samalla ideoin uusia juttuja ja tein niihin taustatöitä. Yksityiskohtien täytyi pitää kutinsa, jotta kokonaisuus olisi uskottava.

Samoihin aikoihin kirjoitin myös Jerry Cottonia, jonka olin aloittanut jo 1983. Ensihapuilun jälkeen opin suunnittelemaan jutut melko huolellisesti. Oli pakko oppia tekemään nopeasti julkaisukelpoista tekstiä. Sekä minä että vastaava toimittaja Seppo Tuisku kyllä hioimme tyyliä sen minkä ehdimme. Joskus latojan tulkinnat käsin tehdyistä korjauksistamme toivat tekstiin uusia ulottuvuuksia.    

Näin jälkikäteen ne olivat joka tapauksessa hauskoja aikoja. Ja kun kymmenen vuoden ajan kirjoitti kymmenen liuskaa päivässä tai korjaili muiden juttuja, siinä väkisin oppi jotain. Varsinkin kun Tuiskulta tuli suorasanaista palautetta. Olin mestarin opissa, tein sitä mistä pidin ja sain vielä jonkinlaisia palkkioitakin. Lomat olivat vähissä, mutta mitäpä nuori mies vapaa-ajalla tekisi?

Yritin keksiä itselleni jatkuvasti uusia haasteita, jottei kirjoittaminen menisi liikaa rutiinin puolelle. Kuvasin intiaanipoikaa, joka koki elämänsä ensimmäisen lumisateen. Kirjoitin erään kohtauksen gilaliskon näkökulmasta. Juhon Antti-muulia käytin useamminkin näkökulmahenkilönä. Kaikenlaista tuli kokeiltua, ehkä vielä vapaammin kuin Cottoneissa.

Joskus kun minulta ei millään syntynyt FinnWest-ideaa, Tuisku käski katsoa mallia Shakespearelta. Aina kannattaa varastaa parhailta, hän neuvoi. Ja oikeassa oli. Macbethin kuninkaasta tuli helposti karjakuningas tarinaan Paha maa, julma maa

Tappajatimantissa toin länteen Pinkertonin etsivän, joka oli lukuisien konnien tapaan kohtalokkaan timantin jäljillä. Dashiell Hammettin Maltan haukka sekä hänen Continental Op -tarinansa saattoivat toimia tämän FinnWestin innoittajana. Muistan nauttineeni erityisesti timantin taustatarinan kehittelystä. 

Pääkallo ja sääriluut sai lähtökohtansa oikeista Lafitten merirosvoveljeksistä, jotka toimivat Louisianan seudulla 1800-luvun alussa, ja Ronald Atkinin kirjasta Meksikon vallankumous. Tässä vaiheessa (1990-1991), kun kirjoitin sarjaa lähes yksin, tarinani saivat jatkokertomusten muotoa ja samat henkilöt etenivät jutusta toiseen, kuten karjakuningatar King. Hänestä tuli seuraavan numeron nimihenkilö. 

Tuiskun jäätyä eläkkeelle mielenkiintoni pulp-kirjoittamiseen heikkeni huomattavasti. Tein Jerryn tai FinnWestin vain, jollen millään saanut juttua muilta. Aloin entistä aktiivisemmin etsiä uusia kynähommia. Kun FinnWest sitten vuoden 1992 lopussa lopetettiin ja Jerry Cottonin toimittaminen lykättiin SinäMinän toimittajalle, olin valmis vaihtamaan markkinoita.

Tuiskun akatemiasta sai kuitenkin pohjan, jolta on ollut hyvä ponnistaa.



sunnuntai 23. elokuuta 2015

SYKSYN KIRJAT JA LEHDET



Ihmiset ovat kyselleet, onko minulta tänä syksynä ilmestymässä mitään. Kyllä on, ainakin kolme kirjaa ja pari lehtijuttua. 

Turun kirjamessuilla lokakuun alussa olen Kirjailijaliiton kuulustelussa koko 32-vuotisesta sodastani apatiaa vastaan. Samoilla messuilla minulta julkistetaan kaksi kirjaa: artikkelikokoelma Vaaran viehätys (Kustannus Oy Tarke) ja kolmen vanhan FinnWest-tarinani kokoelma Tappajatimantti (Turbator). Vaaran viehätyksen jutut ovat aiemmin ilmestyneet hieman eri muodoissa Ruumiin kulttuurissa, Ruudinsavussa, Pulpissa, RikosPaloissa tai muissa alan julkaisuissa, blogeissa tai kirjojeni jälkisanoina. Alustava sisällysluettelo löytyy aiemmasta bloggauksestani. Jonkin verran se on elänyt, kun on löytynyt uusia vanhoja juttuja ja karsittu päällekkäisyyksiä.

Tappajatimantissa ovat mukana seuraavat FinnWestini: Tappajatimantti (12/1988), Paha maa, julma maa (4/1989) ja Pääkallo ja sääriluut (7/1991). Tein 1986-1992 kaikkiaan 32 FinnWestiä, joten seula on ollut hyvin tiheä.

Lisukkeena ovat lyhyet muistelmani noilta oppivuosilta otsikolla "Vain muutaman dollarin tähden". Palkkioissa ei silloinkaan ollut kehumista.





Marraskuussa ilmestyy uusi pimeiden tarinoiden kokoelmani Maan korvessa (Turbator). Se jatkaa Hukkareissun (2013) avaamalla enimmäkseen absurdien ja korkeintaan mustan huumorin valaisemien mininovellien ladulla, mutta mukana on myös muutama vähemmän tunnettu historian merkkihenkilö, kuten ”pyöreäkasvoisen anarkismin” tanskalais-suomalainen isä Stepan Larsovitsh Borschoff (1863-1905), ja pari pitempää novellia, joissa ihminen on ihmiselle ihmissusi. Tai jotain.

Kesän mittaan tein Ruumiin kulttuuriin sopimaani juttua suomalaisista poliisi-kirjailijoista ennen Matti Yrjänä Joensuuta. Juttu paisui niin, että se ilmestyy kahdessa osassa, joista ensimmäistä jouduin vielä hieman tiivistämään. Siinä käsitellään Viipurin maalaiskunnasta kotoisin ollutta Väinö Pelkosta (1894-1974) ja viipurilaislähtöistä Hugo Nousiaista (1913-1957). Pelkonen kirjoitti toista kymmentä romaania huumorista dekkariin, kymmeniä jollei satoja lehtinovelleja, parikymmentä näytelmää, runokokoelman ja paljon muuta. Hän käytti myös salanimeä Dan Morris. Nousiainen taas oli realistisen poliisiromaanin isä Suomessa ja kansainvälisestikin edellä aikaansa. Heidän tarinansa löytyy siis Ruumiin kulttuurin numerosta 3/2015, joka ilmestyy lokakuussa. Jutun toinen osa, jossa käsitellään 60-luvulla kirjallisen uransa aloittaneita Eino Lakkista ja Reino Orasmalaa, tulee nelosnumerossa vuodenvaihteen tienoilla.

Kannet ovat Ami Hauhion käsialaa, paitsi Ihmismetsästäjä A. Bengtssonin, Murhattiinko hänet? tuntemattoman ja Yöpäivystäjät Aarne Nopsasen.








sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Rannalla ja Hämeenlinnan Janne

Tämänvuotiset lastenkirjani ovat ilmestyneet. Kaisa-sarjan yhdeksäs kirja Rannalla tuli jo kesäkuun alussa, ja Hämeenlinnan Jannen lämpimäiskappaleen sain postissa perjantaina.

Rannalla-kirjan idea syntyi pari vuotta sitten eli niihin aikoihin, kun edellinen Kaisa-kirja eli Kotona valmistui. Seuraavaankin Kaisaan on jo lähtökohta valmiina. Se ilmestynee taas parin vuoden päästä. Ensin kirjoitan sen, ja sitten Hannamari Ruohonen kuvittaa. Niin lastenkirjat yleensä syntyvät, ainakin ne joita minä kirjoitan.



Hämeenlinnan Jannen syntymä oli paljon monimutkaisempi. Ensin kustannuspäällikkö Saara Tiuraniemi vihjaisi minulle, että hänellä voisi olla minulle Hämeenlinnaan liittyvä kirjaidea. Siitä on varmaan jo kolme vuotta. Pari vuotta sitten keväällä sain kustannustoimittaja Mirkka Hynniseltä sähköpostin, jossa hän kysyi, kiinnostaisiko minua kirjoittaa kuvatietokirja Jean Sibeliuksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Salla Savolainen kuvittaisi.

Mietin varmasti ainakin sekunnin. Salla on aiemmin kuvittanut Kirjakuja-sarjan Aapiseen ja Lukukirjaan tekemiäni tarinoita sekä Tahvon ja Bellan seikkailuja. Olen aina nauttinut hänen kuvistaan, ja Tahvo ja Bella -kirjoissa olen toisinaan saanut olla mukana miettimässä kuvien paikkoja ja kokoa ja mitä Sallan tarjoamista vaihtoehdoista käytettäisiin. Joskus olen puolestani muokannut  jotakin tekstikohtaa niin, että se toimii paremmin yhdessä kuvien kanssa.

Hämeenlinnan Jannessa työtä riitti monin verroin tavalliseen kuvakirjaan verrattuna. Ensin tutustuin Sibeliuksen elämäntarinaan ja varsinkin sen kahteen ensimmäiseen vuosikymmeneen, jotka hän vietti Hämeenlinnassa, sekä Hämeenlinnan historiaan. Tutustuin myös Sibeliuksen musiikkiin, josta aiemmin tunsin lähinnä Finlandian. Bluesmies ei saanut klassista herätystä, mutta huomasin että sitäkin voi kuunnella nukahtamatta. 

Pidimme palavereja, joihin osallistui Sallan, Mirkan ja minun lisäksi myös kirjan taittaja Markko Taina. Puhuimme siitä, mitä ainakin pitäisi ottaa mukaan kirjaan ja miten se toteuttaisiin. Verrokkina oli Tammen aiempi kaupunkikirja Hurraa Helsinki!, jonka Salla oli kuvittanut ja Karo Hämäläinen kirjoittanut. Päätimme, että nyt ei tarvitsisi kehittää erillistä tarinaa, vaan tarina olisi Jannen kasvu muusikoksi ja säveltäjäksi. Toinen päähenkilö olisi Hämeenlinnan kaupunki.

Sommittelin Jannen tarinan 20 aukeamalle ja keräsin aivan liian pitkiä tietolaatikoita. Tuskailin tarinan näkökulman kanssa. Se tuntui jäävän väkisinkin ulkokohtaiseksi. En päässyt Jannen pään sisään.

Kaksi vuotta sitten toukokuussa tutustuimme porukalla Sibeliuksen eli Jannen paikkoihin Hämeenlinnassa. Kävimme myös Sibelius Celebrationsin toimistossa kuuntelemassa Erkki Korhosen luennon, joka yhdisti Sibeliuksen ja Hämeenlinnan kaikkeen mahdolliseen maan päällä ja taivaissa.

Kun olimme Aulangolla syömässä, Salla ehdotti, että Jannen tarinan voisi kertoa minä-muodossa. Se avasi portin sisälläni. Tajusin, että jos Janne olisi kertojana, minun ei tarvitsisi pitäytyä tarinassa pelkkiin faktoihin, vaan kertoja voisi olla juuri niin epäluotettava kuin Janne oikeastikin oli. Ei hän varmaan tietoisesti valehdellut, hän vain eli hieman toisessa maailmassa kuin muut. Kirjailijalle tämä on tuttua. Sallan ehdotuksen ansiosta tarina ja Janne alkoivat elää päässäni. Pääsin sisälle Jannen maailmaan.

Yhdenkään kirjan tiimoilta en ole ollut mukana näin monessa palaverissa. Tekstiä ja kuvia, aukeamien järjestystä ja taittoa hiottiin loputtomiin. Mietittiin fontteja ja värisävyjä, haettiin vielä jotakin yksityiskohtaa kuvaan. Ideoitiin yhdessä puhekuplia, jotka minä sitten mietin valmiiksi. Kehiteltiin kaupungin karttaa. Tein vielä viime hetken korjauksen tekstiin ja tietolaatikkoon, kun Aulangon Joutsenlammella tapahtui.

Kyllä kannatti. Olen ylpeä lopputuloksesta, ja ensimmäiset lukijapalautteetkin ovat olleet hyvin positiivisia.



Jannen tarina on nyt kaupoissa ja odottaa lukijoitaan. Hämeenlinnan lastenfestivaali Hippaloisssa pidetään perjantaina 31.8. kello 11 julkistamistilaisuus,  jossa Salla Savolainen ja minä kerromme lisää kirjan synnystä ja mistä vain yleisö keksii kysyä. Paikalla on myös Toukka-lastenkirjabussi, josta kirjaa voi ostaa tekijöiden signeeraamana.

Tervetuloa!






tiistai 5. toukokuuta 2015

TULOSSA: VAARAN VIEHÄTYS

Kokoilen parhaillani kirjaa Vaaran viehätys. Siihen olen valikoinut erinäisiä artikkeleita ja muisteluksia, joita olen vuosien varrella kirjoittanut eri lehtiin, kuten Ruumiin kultturiin ja Ruudinsavuun, sekä blogeihin. Kirjan pitäisi ilmestyä Turun kirjamessuilla uudelta Tarke-kustantamolta.

Tässä alustava sisällysluettelo:

Tapani Bagge
VAARAN VIEHÄTYS
Kirjoja, elokuvia, elämää
Tarke 2015

Alkusanat

ELÄMÄÄ JA TUOTANTOA
Näin sen muistaisin: Alkuja (Kirjailija-lehti 4/2013)
Kirjailijaelämää (HäSa 5.10.1996)
Kirjoitan – siis olen (blogi 10.8.2012)
Helsinkiin, Helsinkiin! (blogi 4.10.2012)
Kadonneesta faijasta Tuhlaajafaijaan eli kuinka kirjoitin itseni ulos nuortenjännäreistä (Onnimanni 3/2007)
Murhan sävel -kirjan Alkutahdit (2006)
Kasvot betonissa -kirjan jälkisanat (2007)
Ammattimies-kirjan jälkisanat (2008)
Heikomman puolella (Miten rikoskirjani ovat syntyneet, 2012)
Kuinka Valkoinen hehku syntyi (Rk 3/2009)
Vaaran viehätys (Sininen aave; Rihmasto-blogi 2011)
Murhia ja maanpetoksia 1-6 (Musta pyörre; Reska-blogi syksy 2011) 
Jäähyväiset Mujuselle (Punainen varjo; blogi 2013)
Harmaa susi -sarjakuvan synty – kirjailijan näkökulma (blogi 2013)
Hukkareissu-kirjan esittely (blogi 2013)
Haaveiden Havanna (näytelmän käsiohjelmasta 2014)
Pieni talvisota - viisi vuotta myöhässä (blogi 2015)

SUOMI
Se jokin. Noir-ainekset Mika Waltarin pienoisromaaneissa (Rk 3/2008)
Sinisestä varjosta Palmuihin: Mika Waltarin rikosfilmit (Rk 1/2011)
Työn sankari Outsider (Rk 2/2004)
Pätevä perusteos Outsiderista (Pulp 2012)
Mustaa elokuvaa suomalaisittain: käsikirjoittaja Juha Nevalainen (Rk 2012)
Paukku-Arska – älyllinen elokuvantekijä (Tarkas; HäSa 30.11.1996)
Kari Lindgren – legendaarinen kustantaja ja ystävä (HS/Rk/Pulp 2011)

AMERIKKA
Karkeasyisiä tarinoita: Pulpografia (Rk 1/2001))
Musta naamio ja murha kadulla. Black Maskin tarina (RikosPalat 1987-88)
Mestarin jälkeiset: Hammettin valitut kirjeet ja hukatut tarinat (Rk 1/2006)
Hammett kirjallisena yksityisetsivänä (Rk 2/2009)
Spade & Archer (Rk 2/2009)
Varjomiehen paluu (Rk 2013)
Viimeinen Hammett-kokoelma ja kolme Maltan haukkaa (Rk 2014)
Jonathan Latimerin William Crane – aina sumussa mutta hoitaa hommansa (Rk 4/1988)
David Goodisin mustavalkoinen elämä (pitkä versio; Rk:ssa lyhennettynä 3/2014)
Dan J. Marlowen unohdettu elämä (Rk 3/2013)
Kirjailija kiven sisältä: E. Richard Johnson (Rk 1/2002)
Työn sankarista dekkarin suurmestariksi: Lawrence Block (Rk/Murha ei tunne rajoja)
Mestari jätti tylsät kohdat pois: Elmore Leonard (Rk 3/2014)
Pakoauton kuski äänessä: Donald Westlake (Rk 1/2015)

EUROOPPA
Dostojevskin Rikos ja rangaistus (HS)
Britti-Pulpografia (Rk 4/2014)
Edgar Wallacen rikollinen mielikuvitus (RP 1987/Rk 1/2000/Herra Reederin rikollinen mieli 2003)
Maigret-kirjojen kääntöpuolta: Simenonin Mies ja junat (Rk)
José Giovanni – monen menneisyyden mies (pitkä versio; Rk:ssa kaksiosaisena 2-3/2005)
Riskinsä kullakin -elokuvan esittely Orionissa 13.2.2013
Philip Kerr istutti kovaksikeitetyn yksityisetsivän Natsi-Saksaan (Rk 3/2010)

JERRY COTTON
Jerry elämässäni. Kirjoittajan tunnustuksia. (luento Jerry Cotton Suomessa 30 v. -seminaarissa Jyväskylässä 1991)
Jerry Cottonin haudalla (Rk 2000)
Cottonin portinvartijat. Raivion väitös (Rk 2012)
Cotton-tyyliniekka Juhana Hintsanen kuollut (Rk 2013)
Tuiskun koulussa (Kujanjuoksu kuolemaan -kirjan jälkisanat, 2014)

LÄNNENTARINAT
Kuudestilaukeavat (Rs)
Lännenkirjailija Seppo Tuisku: suuri tuntematon (Ruudinsavu)
Juhani Salomaa (Rs)
Muut FW-kirjoittajat (Rs)
Pentti Pesä (Ruudinsavu)
Lännenkirjailija Skiftesvik (Rs)
Kuinka saatoin FinnWestin hautaan (Rs)

OPIN SAUNA
Cottonin kirjoitusohjeet (1991)
Veri roiskui ja luunsirut sinkoilivat Oriveden dekkaripajassa (Rk 2004/ blogi 2013)
Baggen 11 käskyä dekkarin kirjoittajalle

LISTAT
Top 25 noir- ja kovaksikeitetyt kirjailijat (2006)
Top 13 dekkarit (2007/2013)
Dekkareita kesäksi (Image 2006)
Soundin listat (2006)
Havannan kuu -näytelmän biisit (blogi 2014)

BAGGEN TUOTANTO

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Viikatemies liikkeellä

Lukioikäisenä lähetin ensimmäiset käsikirjoitukseni kustantajalle. Olin jo 12-vuotiaana kirjoittanut yhden kirjan, Gubbe ja kumppanit, joka julkaistiin Keski-Uusimaan nuortenpalstalla jatkojännärinä, ja lukuisia muita, joita luetin kavereilla. He tuntuivat tykkäävän.
Toinen lähettämistäni käsiksistä oli lyhyistä ja vähän pitemmistäkin tarinoista koostuva agenttiparodia, jonka kirjoitin lukion ohessa. Muistaakseni ensimmäinen parikymmensivuinen stoori oli aika hyvä. Kirjan nimeä en tähän hätään muista, mutta minulla on se tallella jossakin työhuoneen sopukassa. Siitä poimin myöhemmin Otto-kirjoihin Suomen salaisen poliisin eli suojelupoliisin huippusalaisen erikoisosaston, joka tutkii kaikkein salaisimpia juttuja, ja eversti Poikolaisen, jolla oli taipumus ilmaantua päähenkilön eteen mitä oudoimmissa paikoissa. Poikolainen oli niin tavallisen näköinen, että se herätti jo huomiota. Otoissa Poikolaisesta tosin tuli Nokelainen ja ylietsivä.




Ensimmäinen, sittemmin kadonnut käsis, oli dekkariyritelmä Viikatemies liikkeellä. Olin lukenut paljon Rex Stoutia, mm. Caesar on kuollut -nimisen kirjan, ja ysiluokalla ja rippikoulukesänä kehitin oman sankariparini Nero Wolfen ja Archie Goodwinin mallin mukaan. En sijoittanut heitä kuitenkaan Yhdysvaltoihin, vaan Englantiin. Keravan kirjastosta löysin Herefordshiren kreivikuntaa esittelevän kirjan, jota hyödynsin. Alussa kartanon pellolta löytyvä ruumis joutui leikkuupuimuriin, ja sitten sankarimme saapuivat Lontoosta tutkimaan juttua järjenjuoksultaan hitaahkon paikallispoliisin närkästykseksi. Murhaaja paljastettiin kirjastohuoneessa kello viiden teellä.
Muistaakseni sain kummastakin kannustavaa palautetta kustannustoimittajilta, vaikkeivät ne kelvanneetkaan ohjelmaan. Huumoria ja vauhtia kiiteltiin, käsialan vaikeaselkoisuutta moitittiin. Olin kirjoittanut koneella puhtaaksi vain vähän alkua, sitten kyllästyin.
Taisi olla Otavan Pirkko Harainen, joka kirjoitti Viikatemiehestä, että tällaisia ulkomaille sijoittuvia juttuja on aika paljon, esimerkiksi Jerry Cotton -lehti. Kannattaisi sijoittaa tarina tuttuun ympäristöön, niin siitä saisi omaperäisemmän ja peräti ainutkertaisen.
Pari vuotta myöhemmin Seppo Tuisku kysyi minulta, kiinnostaisiko minua kokeilla Cottonin tekemistä, kun hänellä oli pulaa avustajista. Tuiskun ei tarvinnut kysyä toista kertaa.

Siitä alkoi ammattilaisurani, jota on jatkunut nyt 32 vuotta. Cotton jäi kyllä taakse jo parikymmentä vuotta sitten.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

PIENI TALVISOTA SAI KANNET


Jussi Kaakinen on tehnyt kannen jo kuuteen kirjaani. Tässä niistä tuorein ja räyhäkkäin. Jussilta tuli joulun tienoilla kuusi idealuonnosta, joista sain valita parhaat kehittelyyn. Lopulta tämä prosenttijengiläinen chihuahua oli niin ylivoimainen, ettei muita edes vakavasti harkittu, vaikka nekin olivat hyviä. 

Kirja ilmestyy maaliskuun 13. päivänä. Tarkoitus on järjestää jonkinlaiset julkkarit, joista kerron täällä heti kun tiedot tarkentuvat.

Tällainen takakansiteksti kirjaan tulee:

Hämeenlinna Noir -sarjan kahdeksas kirja!

Marraskuun loppu 2014. Keravalaisjengi Tigersiin kuuluva huumekauppias tapetaan Hämeenlinnan Katumassa – kahteen kertaan. Mustat enkelit ottavat kunnian teosta. 
Alkaa taistelu Etelä-Hämeestä. 
Rintamalinjoja sotkevat yksinäinen kostaja ja Allu Nygren, jonka ikuinen pyristely lain ja laittomuuksien rajamailla uhkaa kallistua rikoksen puolelle.
Ennen pitkää käynnissä on pieni talvisota autopommeineen ja sinkoiskuineen. Pelastaako poliisipuoliso Leila Pohjanen jälleen kerran Allun – vai vetääkö Allu turmion tielle myös vanhan kaverinsa Jarkka Nurmisen ja jo eläkkeelle vetäytyneen alamaalman asekauppiaan Leksa Miettisen Niina-vaimoineen? Onko enkelipomo Hurme tullut oikeasti uskoon vankilassa? Kestääkö tämä sota 105 kunnian päivää – vai viisitoista häpeän yötä?

Kahdeksannessa Hämeenlinna Noir -rikosromaanissa Baggen elämänmakuiset konnat ja koukut kamppailevat rakkaudesta ja kuolemasta Keravan ja Hämeenlinnan välillä, varjon puolella. Tämän sodan todellinen voittaja on lukija, jonka Bagge vie viiston huumorin sävyttämälle hurjalle matkalle hyvinvointivaltion nurjalle puolelle.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

LUOVAA TYÖTÄ

Kun aamulla olin pihalla lumitöissä, muistin muutaman vuoden takaisen juttuni, joka lähti alulle, kun aamulla olin pihalla lumitöissä. Tarina ilmestyi alun perin kokoelmassani Hukkareissu (2013).


LUMILINKO

Se talvi oli pitkä ja luminen. Niin pitkä ja luminen, että kun en enää jaksanut heittää pihatieltä lumia naapurien rajalle kertyneen vallin yli, minun piti kaivaa tunneli pihatien läpi ja kasata lumet omalle pihalle. Vaimo ei ollut tyytyväinen. Hän joutui konttaamaan työmatkansa alun.
Silloin toivoin, että meillä olisi lumilinko. Olin katsellut niiden mainoksia lehdistä, mutta ei meillä ollut varaa.
Unelmoin lumilingosta, siitä miten se sinkoaisi lumet pihatieltä kauas naapurien pihoille, aina heidän talonsa seinään saakka. Kävin koneliikkeissä katsomassa lumilinkoja ja kuuntelemassa vuolaita myyntipuheita niiden loistavista ominaisuuksista ja edullisista osamaksuehdoista, kunnes myyjät eivät enää vaivautuneet kysymään voisivatko olla avuksi. He tiesivät jo, että olin vain ikkunaostoksilla.
Yhtenä kevättalven aamuna heräsin siihen, että jalkani olivat muuttuneet tela-alustaksi ja suuni lumilingon kauhaksi, kun taas käteni olivat vääntyneet selän taakse ohjauskahvoiksi ja takapäähäni oli kasvanut poistoputki.
Olin muuttunut lumilingoksi.
Kiskaisin itseni käyntiin ja lähdin ulos. Yöllä oli pyryttänyt lunta, ja sitä tuli koko ajan lisää. Päristelin innoissani läpi tuulen ja tuiskun, linkosin pihatien ja pihan lumet kauas naapurien puolelle. Osa taisi mennä seuraavienkin naapurien pihaan.
Sinä iltana vaimo oli tyytyväinen siististä pihasta ja siitä, että pääsi kävellen kotiin saakka. Sänkyyn hän ei minua huolinut.
– Sinä haiset pahalta. Bensalta ja öljyltä. Sotket lakanatkin. Mene pihavajaan, lumilingon paikka on siellä.
Minä menin, eikä vajassa ollut hassumpaa. Vaimo oli oikeassa. Lumilinko kuului vajaan.
Pari seuraavaa viikkoa kului kuin siivillä. Päivät linkosin lunta, välin yötkin. En kaivannut lepoa. Vain bensaa ja öljyä.
Sitten tuli kevät. Lumet sulivat. Kerran ne tulivat vielä takaisin, mutta niin ohuena kerroksena, että kun yritin lingota sitä, pihatien sepeli rikkoi naapurien ikkunat.
– Yritä nyt ymmärtää, vaimo sanoi. – Et sinä voi lingota lunta, jollei sitä ole.
Ymmärsin sen. Ei sopinut rikkoa naapurien ikkunoita. Ei lumilingolle ollut keväällä mitään käyttöä.
Ei kesälläkään. Yritin kyllä mennä kulkemaan ruohonleikkurin perässä ja viskomaan heinät naapurien puolelle, mutta vaimon mielestä se ei ollut tarpeen.
– Ruohonleikkurissa on keräyslaatikko, voin kaataa heinät siitä suoraan kompostiin. Mene vain takaisin vajaan.
Syksyllä pyysin saada lingota lehdet naapurin puolelle, mutta vaimo sanoi:
– Naapurit suuttuisivat. Eivät he halua meidän lehtiämme pihaansa.
Yritin vedota siihen, että naapurit olivat antaneet luvan pinota lunta pihatieltä rajalleen.
– Se on eri asia, vaimo selitti. – Usko pois, kukaan ei halua pihaansa naapurin lehtiä. Minä haravoin ne ja kerään kompostiin. 
– Mutta…
– Ei mitään muttia. Lukitsen sinut kettingillä vajan kivijalkaan, ettet vain innostu ärsyttämään naapureita.
Tajusin kyllä, että vaimo oli oikeassa. Tajusin senkin, miksi hän otti uuden miehen. Eihän kukaan halua lumilinkoa sänkyynsä, saati sitten lastensa isäksi.
Nyt odotan jo malttamattomana talvea. Sitä räminää ja ulvontaa, jota ensimmäinen lumimyrsky pitää pihavajan peltikatossa ja ohuissa lautaseinissä. 

Silloin herään taas eloon.