Hiljattain kuolleen Matti Salon muistoksi julkaisen tämän parin vuoden takaisen kolumnini uudestaan täällä.
Kaksi varjoa
(Hämeen Sanomat 13.6.2015)
”Pakolaisella on kaksi varjoa: oma ja ilmiantajansa.”
Tämä Victor Serge -lainaus on vuonna 1933 syntyneen Matti Salon tuoreen kirjan Viitta ja tikari alusta, mutta yhtä hyvin se voisi olla hänen ensimmäisestä kirjastaan Seinä vastassa, joka ilmestyi 1982. Välillä Salo tutki Hollywoodin mustalle listalle joutuneiden käsikirjoittajien kohtaloita, minkä tuloksena syntyi maailmallakin huomiota herättänyt Hiljaiset sankarit sekä kirjat Abraham Polonskysta (Musta käytävä) ja Joseph Loseysta (Vainottu muukalainen).
Kun Seinä vastassa ilmestyi, olin armeijassa. Luin Chandleria ja Hammettia englanniksi ja kirjoitin pieniä rikosnovelleja vihkoon. Salon mustaa elokuvaa ja sen lähteitä kartoittavasta kirjasta tuli raamattuni. Vannoin noirin nimeen.
Armeijan jälkeen kevättalvella 1983 aloin ravata iltaisin Helsingissä elokuva-arkiston näytöksissä. Katsoin parhaimmillani kolme elokuvaa putkeen ja sitten vielä kotona jotain videolta. Jahtasin divareista ja kirjakaupoista ja postimyyntiluetteloista kirjoja, joita Salo oli maininnut teoksessaan, ja luin niitä kuumeisen innostuksen vallassa.
Vieraannuin todellisuudesta. Kuljin aina kadun varjoista puolta, aurinkolasit silmillä ja poplarinkaulus pystyssä. Minusta tuntui, että minua seurattiin. Näin kaikkialla kohtalokkaita naisia ja rikollisia tyyppejä. Epäilin omaa varjoanikin. Kun poliisi pysäytti minut punaisia päin käveltyäni, valmistauduin viettämään loppuikäni kiven sisässä.
Ajattelin pyrkiä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-puolelle. Käsikirjoittajalinjaa ei vielä ollut, joten tein ohjaajalinjan ennakkotehtävät. Ne jäivät lähettämättä. Pyrin yliopistoon lukemaan kirjallisuutta, mutta en mennyt, vaikka olisin päässyt. En halunnut kuulua kerhoon, johon otetaan minunlaisiani jäseniä.
Viitan ja tikarin esipuheessa Matti Salo toteaa, että kaikki elokuvat ovat poliittisia, koska ne vähintäänkin viittaavat aikansa asenteisiin, arvoihin ja tavoitteisiin. Kaikki elokuvat ovat myös trillereitä, koska ne Hitchcockin sanoin kertovat elämästä, josta tylsät kohdat on jätetty pois. Niinpä kaikki elokuvat ovat oikeastaan poliittisia trillereitä.
Kirjassa esitellään 61 poliittista jännitysfilmiä. Suuri osa käsittelyn kohteista on 1940-1950-luvun noiria tai 1960- ja 1970-lukujen avoimemmin poliittisia elokuvia, joissa vainoharhat todentuvat. Myös 2000-luku on hyvin edustettuna. Esittelyt ovat mainioita pienoisesseitä, joissa filmit istutetaan ajankohtansa ilmapiiriin ja poliittiseen maisemaan sekä tekijöidensä muuhun tuotantoon. Filmejä myös verrataan muihin aiheeltaan vastaaviin sekä mahdollisiin pohjana käytettyihin tositapahtumiin. Lopussa on vielä ohjaajakohtaisia luetteloita, joista voi löytää lisää katsottavaa.
Tutkijan uransa ohella Salo opetti kirjallisuutta ja elokuvaa Helsingin yliopistossa. Hänen kirjojensa kautta olen varmasti oppinut niistä aiheista enemmän kuin yliopistossa koskaan olisin.
